Tapaukset numero 11

Katselin Poistakaa kasvaimeni! -ohjelman jakson. Tällä kertaa selostan ohjelman tapahtumia tavallista yleisluontoisemmin.

Ensimmäinen potilaista oli kypsään ikään ehtinyt nainen, jonka ongelmana oli muhkurainen vatsan oikealla puolella sijaitseva varsin suurikokoinen kasvain, joka oli täynnä suonikohjuja. Lääkäri hoiti sitä kuin syöpää. Verenvuotoa oli paljon, mutta se saatiin hallintaan. Potilaasta saatiin irrotettua 2,6-kiloinen melko selkeärajainen möykky.

Myöhemmin kasvaimen todettiin olleen pehmytkudossarkooma eli pahanlaatuinen kasvain. Se oli tosin saatu kokonaan poistettua. Potilaalle ehdotettiin kuitenkin jatkokuvauksia varmuuden vuoksi.

Hän joka tapauksessa oli jälkeenpäin kauhean tyytyväinen.

Potilas oli aikaisemmin harrastanut patikoimista, ja nyt hän kykeni taas palaamaan harrastuksensa pariin.

Toinen potilas oli angolalainen nuori mies, joka oli autisti. Hänellä oli kaulan ja posken oikealla puolella suurikokoinen neurofibrooma, joka ulottui suuhun saakka. Konsultaatiossa kirurgi keskusteli hänen läheistensä kanssa käyttäen englantia, espanjaa ja portugalia sekaisin. Hän tuli varsin täysin ymmärretyksi.

Tarkoitus oli säilyttää hermotus leikkauskohdassa, jotta ei tule kasvoihin halvausta. Leikkaus oli varsin hidas ja rauhallinen käytännön syistä. Se kesti todella pitkään. Ihan kaikkea kasvaimesta ei saatu pois, mutta varsin suuri osa kuitenkin. Jotain jouduttiin jättämään paikoilleen sen varmistamiseksi, että potilas kykenisi edelleen puhumaan. "Parhaat kasvot ovat liikkuvaiset kasvot." Alueen hermotus oli ollut varsin sekava itse asiassa.

Ihan kaikkea tärkeää alkuperäisestä suunnitelmasta kirurgi ei ollut kyennyt toteuttamaan. Hän ei mennyt aivan suuhun saakka, koska päivä oli ollut varsin pitkä. Jatkoa katsottaisiin myöhemmin. Kirurgi ehdotti potilaan läheisille uutta lääkettä, joka voi pienentää kasvainta.

Myöhemmin kävi ilmi, että lääkettä oli vaikea saada Angolaan saakka. Kirurgi kuitenkin kävi taistelua potilaansa puolesta.

Tapaukset numero 10

Rupesin katsomaan TLC-kanavalta uutta ohjelmaa nimeltään Outo riippuvuus: Yhä koukussa?.

Sen ensimmäisessä jaksossa oli nuori nainen, joka söi joka päivä vessapaperia, mies jolla oli rakkaussuhde autoon, ja nainen, joka nuoli kissojaan ja söi kissankarvoja.

Ja kun otetaan huomioon ohjelman minua järkyttäneet alkutekstijutut, joissa näkyi eri tapauksia, niin varmaankin voin todeta, että ensimmäisen jakson vessapaperia syövä nainen on luultavasti ohjelman terveemmästä päästä oleva tapaus.

Voi hyvin olla, että en kykene jatkossa tätä ohjelmaa täysillä katsomaan, vaikka minä olen mies, joka aikoinaan tapasi hankkia katharsiksen katsomalla samalta kanavalta supermassiivisen kammottavaa ohjelmaa Apua, mikä tauti!.

Tapaukset numero 9

Katselin Poistakaa paiseeni! -televisio-ohjelman jakson. Se oli seuraavanlainen:

Potilas oli Marlow-niminen 42-vuotias mies, jolla oli vaivanaan tyypin 1 neurofibromatoosi. Hänellä oli kasvojen oikealla puolella sekä niskan puolella suuremmanpuoleisia kasvustoja. Posken luona oleva roikkui selvästi.

Marlow yritti partaansa ajaessaan aina olla raapaisematta itseään. Hänen piti sitä tehdessään liikutella ja nostaa kasvustoaan. Se oli ollut tämän kokoinen siitä asti, kun mies oli ollut 12-vuotias.

Hän oli saanut virallisen diagnoosin vaivalleen noin viisivuotiaana. Se oli ollut ensin kaulan sivulla ja ehkä pienen golfpallon kokoinen.

Marlowille oli tehty ensimmäinen leikkaus hänen ollessaan 7-vuotias. Leikkaus oli onnistunut hyvin, mutta alle puolessa vuodessa kasvusto oli kasvanut takaisin ja kooltaan jopa kaksinkertaiseksi.

Vaiva aiheutti hänelle paljon päänsärkyä, itse asiassa todella pahoja migreenejä. 13-vuotiaasta noin 35-vuotiaaksi asti Marlow ei ollut käynyt kertaakaan lääkärissä tarkastuksessa.

Lopulta hän kuitenkin päätti näyttää kasvaimia lääkärille poistattaakseen ne.

Poisto aloitettiin takaraivossa olleesta kasvaimesta. Se oli todella suurikokoinen 2,3-kiloinen kasvain. Toinen iso kasvain oli miehellä olkapäässä. Se oli 1,5-kiloinen. Leikkaukset onnistuivat hyvin.

Kumpikaan näistä kasvaimista ei kasvanut takaisin.

Nyt Marlow halusi vihdoin poistattaa kasvoissaan olevan kasvaimen.

Hänen 11-vuotias tyttärensä Helena oli tavannut aina välillä hieroa Marlowin päätä. Hänellä oli myös 8-vuotias Isabella-tytär.

Kasvain ei hetkauttanut hänen tyttäriään; nämä näkivät hänet vain isänä.

Isabella kutsui hänen kasvaimiaan Hytky-hytkyksi.

Isabellalla oli sama sairaus kuin isällään. Se näkyi hänellä nyt toisessa reidessä ja toisessa jalkapöydässä. Se myöskin vaikutti hänellä jalkojen kasvuun.

Marlow oli ottanut yhteyttä Yhdysvaltain Kalifornian osavaltion Los Angelesissa asustavaan tohtori Ryan Osborneen, joka uskoi voivansa poistaa kasvuston.

Miehen niskalihaksissa kiinni oleva osa kasvustoa oli välillä vähän kireä. Siitä tapasi tulla ongelma aina kun Marlow yritti katsoa taaksepäin ajaessaan autolla. Hän joutui vääntämään koko kehoaan onnistuakseen siinä.

Marlow totesi hartioidensa olevan vähän epätasaiset, koska kasvusto oli vääntänyt hänen selkärankaansa. Siksi hän ylettyi vasemmalla kädellään asioihin paljon helpommin kuin oikealla kädellään, vaikka hän oli oikeakätinen.

Marlow työskenteli paraikaa kokkina. Hän oli oppinut kiertämään kasvaimen asettamat rajoitukset. Kasvusto kiristi hartioita ja kaulaa. Ja se oli arka, jos Marlow tönäisi sitä liian kovaa.

Marlowin isä oli huolissaan leikkauksen riskeistä. Hän halusi tietää kaiken leikkaavasta kirurgista. Kaikki yksityiskohdat.

Lääkärit olivat olleet aikaisemmin varsin konservatiivisia leikkauksissaan, koska olivat pelänneet leikkaavansa hermoa tai aiheuttavansa ylenmääräistä verenvuotoa.

Marlowin äitikin oli huolissaan. Äiti itse asiassa oli toivonut, ettei Marlow menisi poisto-operaatioon, koska tämä oli pärjännyt nyt joka tapauksessa hyvin. Marlow oli itsekin huolissaan. Riskejä oli aina leikkauksissa. Tämä oli hänen mielestään kuitenkin vain riski, joka oli otettava voidakseen voittaa.

Marlow matkusti äiti mukanaan lentokoneella Kaliforniaan. Äiti halusi välttämättä olla hänen vierellään leikkauksessa.

Tohtori Osborne halusi tietää, miksi Marlow oli valinnut hänet kirurgiksi entisen "joukkueen" sijaan. Tämä vastasi hänelle valinneensa tämän, koska tohtori Osborne oli kirurgi, joka operoi kasvoja ja niskaa. Marlowin aikaisempi kirurgi oli ollut pelkkä plastiikkakirurgi, joka ei hoitanut kasvohermoja.

Tohtori Osbornen tutkiessa Marlowin anatomiaa hän hämmästyi potilaan takaraivoon ja olkapäihin tehdyistä viilloista. Hänen mielestään Marlowin vaivan kanssa oli aikaisemmin tehty hienoa työtä.

Hänestä kuitenkin huolestuttavin asia tulevassa leikkauksessa olisi kasvohermovaurio. Voisi syntyä täydellinen kasvohalvaus.

Marlowin äiti sanoi, että ehkä Marlowille ei pitäisi tehdä leikkausta. Ja kysyi sitten asiasta pojaltaan.

Tohtori Osbornen mielestä Marlow ymmärsi halvaantumisriskin hyvin.

Hän esitti Marlowin äidille vertauksen siitä, että entä jos tämä joutuisi elämään lopun elämänsä roskapussi ommeltuna päähänsä. Eikö hän haluaisi päästä siitä eroon, vaikka roskapussi ei aiheutakaan kipua?

Tohtori Osborne selitti vielä haluavansa tehdä selväksi, ettei ole kyse siitä, että tietääkö hän, mitä tekee. Kyse on siitä, että näyttävätkö Marlowin hermot enää hermoilta.

Seuraavaksi tohtori näytti potilaalleen magneettikuvan tietokoneensa ruudulta: "Kaikki tämä pyörre on neurofibroomaa. Jossain täällä on hermosi, mutta missä? En tiedä. Sen riskin me otamme. En tullut kertomaan, mitä tehdä. Tulin vain kertomaan, mitä on pelissä."

Marlow totesi nyt olevansa kuitenkin valmis ottamaan riskin. Hän vaikutti melko vakuuttuneelta asiasta. Nyt kun hän oli vielä terve, oli aika hoitaa asia.

Mies oli silti vähän hermostunut prosessin aloittamisesta ja tuloksista. Hän tiesi vanhempiensa olevan yhä huolissaan leikkauksesta, vaikka nämä eivät vain halunneet sanoa sitä ääneen.

Tohtori Osbornen mielestä Marlowin vanhemmat eivät kuitenkaan olleet ylireagoineet ilmaistessaan, etteivät halua leikkausta. Kyseessä oli kuitenkin riskialtis operaatio.

Ennen leikkausta Marlow tapasi myös tohtori Hamiltonin, joka oli tohtori Osbornen työpari. Tohtori Osborne katsoi asiaa kasvaimen poiston näkökulmasta. Tohtori Hamiltonin tehtävä taas oli katsoa operaatiota rekonstruktiivisesta näkökulmasta. Miten palauttaa potilaalle muoto ja toiminta? Esteettisestä näkökulmasta Marlowin tuli voida kokea olevansa yksi meistä, kokea olevansa normaali.

Kirurgien tavoitteena oli työskennellä turvallisilta vaarallisille alueille. Turvallisin alue oli alimpana oleva alue. Aloitusviilto tehtiin siihen.

Kirurgin näkökulmasta ihon alta löytynyt alue oli yksi helvetillinen sotku. Se oli tarkoitus selvittää työstämällä ensin pientä aluetta.

Kasvaimia oli kaikkialla. Tilanne oli pahempi kuin mitä lääkärit olivat odottaneet. Rajoja kasvaimen ja normaalin kudoksen välillä oli vaikea nähdä.

Ilmeisimmin kasvainta olevat alueet piti poistaa ensiksi.

Ihon aloitusviiltokohta varustettiin välillä väliaikaisilla tikeillä. Kirurgit halusivat nähdä, että kaikki oli linjassa.

Tarkoitus oli edetä hitaasti ja rauhallisesti. "Täällä ei syötetä 50 jaardista. Tämä peli voitetaan taistelemalla jokaisesta jaardista."

Lopulta alettiin siirtyä Marlowin kasvojen ylempiin kohtiin. Riski oli tällä alueella suurempi, mutta sen myötä oli tuleva myös suurempi mahdollinen palkinto sen suhteen, miltä Marlow oli tuleva näyttämään leikkauksen jälkeen.

Lopulta leikkaus oli ohi. Lääkärit eivät kuitenkaan olleet menneet kovin syvälle vaaravyöhykkeelle.

Ennen Marlowin heräämistä leikkauksesta ei voitu kuitenkaan tietää, että oliko hermotus operoidulla alueella vielä kunnossa.

Mutta, oi, katso: ensimmäisiä asioita, mitä Marlow teki heräämisensä jälkeen, oli suurikokoinen hymy.

Kaikkea kasvaimesta ei ollut saatu poistettua mutta varsin suuri osa kuitenkin. Joka tapauksessa tulos oli selvästi parempi kuin mitä Marlow oli edes pitänyt mahdollisena.

11 kuukautta leikkauksen jälkeen Marlow sanoi kameralle, että kunpa hän olisi mennyt leikkaukseen huomattavasti aikaisemmin.

Hänen tyttärensä olivat enimmäkseen tyytyväisiä leikkauksen tuloksiin. Ainoa, joka oli jäänyt hieman kaipaamaan Hytky-hytkyä, oli Isabella. Koska kasvain oli muistuttanut limasta, ja hän piti limasta.

Marlowin äitikin oli tyytyväinen leikkauksen tuloksiin.

Vaikka Marlow olikin onnistunut ennen leikkausta suhtautumaan vaivaansa melko tyynesti ja filosofisesti, hän oli itsekin hyvin iloinen päätöksestään mennä leikkaukseen.

Toinen potilas jaksossa oli Amy-niminen 55-vuotias nainen, jolla oli selässä varsin suurikokoinen lipooma. Hänen oli ollut tämä kasvain 17 vuoden ajan.

Amyn huomattua aikoinaan silloin vielä varsin pienikokoisen pattinsa hän oli mennyt heti lääkäriin selvittämään, mistä oli kyse. Lääkäri oli todennut, että kyseessä on hyvänlaatuinen lipooma eikä siitä tarvitsisi kantaa huolta.

Vain neljän vuoden kuluessa kasvain oli kuitenkin kasvanut golfpallon, softpallon ja siemenettömän vesimelonin kokoiseksi.

Amy oli käynyt muidenkin lääkäreiden pakeilla, mutta nämä kaikki olivat kieltäytyneet poistamasta sitä. Vakuutusyhtiöiden mielestä kun kyseessä oli vain kosmeettinen haitta, joten ne eivät maksaneet sen poistamisesta.

Hän ei voinut käyttää tavallisia rintaliivejä kasvaimensa vuoksi, vaan todella venyviä urheiluliivejä muistuttavia rintaliivejä.

Amyn oli jo hyvin vaikea pitää mitään vaatteita päällä kasvaimen silkan koon vuoksi.

Amy oli muuttanut Floridaan pitääkseen huolta iäkkäästä anopistaan. Hänen miehensä oli pääsemässä eläkkeelle kahden vuoden kuluttua. Mies asui yhä New Yorkissa tyttären kanssa.

Anoppinsa tarpeista huolehtiminen teki Amyn onnelliseksi. Hän myös piti tästä kovasti.

Amy oli ollut yhteydessä Los Angelesissa majaansa pitävään kirurgiin nimeltä Jason Cohen. Tämän piti tutkia, voiko kasvaimen poistaa.

Amy oli luonnollisesti sitä mieltä, että jos lipooma saadaan poistettua, niin hänen elämästään tulee erilaista. Hänen selkäänsä ei enää koskisi autossa tai ravintolassa. Hän voisi istua tuoleilla ilman tyynyä selkänsä takana.

Amy oli myös kokenut ihan tarpeeksi sitä, että ihmiset tuijottelivat häntä.

Amy halusi käydä uimassa ja mennä veteen.

Hänen miehensä, jonka kanssa hän oli videopuheluyhteydessä, halusi myös nähdä vaimonsa kivuttomana.

Amy meni sitten tohtori Cohenin vastaanotolle. Hänen miehensä oli mukana reissussa.

Amyn isällä oli ollut ruokatorven syöpä ja äidillä kohdunkaulan syöpä. Äiti oli kuollut 66-vuotiaana.

Kysyttäessä Amy kertoi, että ei häntä eikä hänen perhettään ollut geenitestattu. Tohtori oli jonkin verran huolissaan potilaan mahdollisesta geneettisestä alttiudesta syövälle.

Tohtori Cohenista Amyn kasvain, vaikka se oli varsin isokokoinen, ei näyttänyt kuitenkaan tunkeutuneen lihakseen, mikä oli hyvä merkki.

Hän totesi kameralle, että kasvaimessa oli verisuonia, mutta hän kuitenkin uskoi voivansa poistaa sen.

Tohtori totesi Amylle, että tämän kasvain oli luultavasti hyvänlaatuinen lipooma. Periaatteessa kyseessä voisi kuitenkin olla myös liposarkooma, joka saattaa levitä ennen kaikkea keuhkoihin.

Leikkaus oli määrätty seuraavalle päivälle, ja Amy oli ikionnellinen: "17 vuotta!"

Ja sinä hyvänä päivänä sitten Amy oli innoissaan odottaessaan valmisteluhuoneessa sitä, että pääsisi puhumaan anestesialääkärille. Leikkaus siis suoritettiin nukutuksessa.

Leikkaus alkoi sitten, ja kasvain alkoi nyt pullistella ulos itsekseen. Leikkaushaavasta tehtiin kissan pupillin muotoinen, jotta selkään ei jäisi leikkauksen jäljiltä löysää ihoa.

Kasvaimessa oli tavallista enemmän verisuonia, mutta se saattoi johtua siitä, että se oli ollut selässä jo melkoisen pitkän ajan. Verisuonet poltettiin umpeen aina lääkäreiden edetessä.

Amyn kasvain oli ikävä kyllä monilohkoinen, ja tämä merkitsi sitä, että oli aina mahdollista, että jokin lohkoista jäisi poistamatta. Kunhan kyseessä ei ollut syöpä, niin tämä ei olisi iso juttu, mutta lipooma saattaisi kasvaa takaisin pienestä alusta jossain vaiheessa. Piti siis kuitenkin olla tarkkana, jotta kaikki saadaan pois.

Ja lopulta leikkaus oli ohi. Lipooman poistoksi operaatio oli melko pitkään kestävä.

Pois Amyn ruumiista saatu lipooma osoittautui kilon painoiseksi.

Tohtori Cohenin mukaan leikkaus oli kestänyt pitempään kuin hän oli alun perin luullut sen kestävän.

Yhdeksän viikkoa leikkauksen jälkeen Amy kertoi kameralle, että hänen olonsa oli nyt varsin erinomainen leikkausta edeltävään aikaan verrattuna. Olo tuntui jopa paremmalta kuin hän oli voinut etukäteen kuvitella.

Oli myös käynyt ilmi, että kasvain oli ollut hyvänlaatuinen.

Nyt Amy saattoi taas käyttää tavallisia rintaliivejä. Hänen ei enää tarvinnut käyttää venyviä huomattavasti ylisuuria, joissa on koukut.

Amy alkoi myös harrastaa uimista.

Amyltä ja hänen aviomieheltään nyt myös fyysinen keskinäinen kontakti onnistui aikaisempaa paremmin.

Tapaukset numero 8

Katselin Emma Craythornen ohjelman jakson.

Jaksossa ensimmäinen potilas oli nuorehko nainen nimeltä Kristie, jolla oli kasvoissaan hypertrofisia arpia kaksi vuotta aikaisemmin tapahtuneen laaja-alaisen melanooman leikkauksen seurauksena.

Hänen kasvoistaan ja kaulasta otettiin ihonsiirto. Muutaman viikon kuluttua leikkauksesta iho oli kuitenkin muuttunut leikkauskohdassa mustaksi.

Iho siis kuoli. Kirurgi oli murtunut. Tämä sanoi, että tämä aiheuttaa arpia Kristien kasvoihin.

Kristie sai siis ihoonsa leikkauskohdassa paksun ja jossain määrin punertavan kohdan. Hän yritti jatkuvasti olla katsomatta itseään peilistä.

Ennen Kristie oli pitänyt hiuksiaan kiinni eikä ollut käyttänyt ehostetta. Komplikaation seurauksena hän oli alkanut pitää hiuksiaan auki ja käyttää paljon ehostetta.

Hän tunsi itsensä nyt erilaiseksi. Hän olisi vain halunnut elää normaalia elämää joutumatta kuulemaan jatkuvasti kommentteja ihostaan.

Kristie pelkäsi, ettei ongelmaa voitaisi hoitaa.

Emman vastaanotolle päästyään Kristie selittäessään ongelmaansa kertoi myös, että arpi vetää yhdestä paikkaa.

Emma kysyi Kristieltä, että onko tällä vaikeuksia liikuttaa päätään. Tämä vastasi myöntävästi ja kertoi, että arpea on kaulassakin.

Emma totesi, että melanooma oli ehtinyt edetä pitkälle, joten invasiivinen leikkaus oli ollut todella tarpeen.

Hän totesi, että nyt yksi ongelma on arven väri, ja toiseksi se että se on paikoitellen koholla, ja osittain sen takia se aiheuttaa liikuttamisvaikeuksia.

Emma kertoi, että ongelmaa voidaan hoitaa parilla eri tavalla. Hän kertoi tykkäävänsä käyttää tässä tapauksessa verbiä "kohentaa".

Yksi laser auttaisi vähentämään punoitusta ja pehmentämään arpea. Toinen laser taas tekisi ihoon mikroskooppisen pieniä reikiä. Ne paranisivat kollageenilla, joka muistuttaa Kristien elimistön omaa kollageenia. Ihosta tulisi pehmeämpi. Muutos ei tapahtuisi nopeasti vaan vähän kerrallaan.

Kristie kertoi sitten olevansa hieman huolissaan, koska hoidot olivat aikaisemmin epäonnistuneet.

Emma sanoi sitten, että sinä päivänä tehdään ns. ihokoe. Tehdään ikään kuin oikeaa hoitoa mutta pienelle alueelle. Se auttaisi ymmärtämään, millainen prosessi on ja ettei sitä tarvitse pelätä.

Kristie totesi hyväksyvänsä ehdotuksen.

Emma kertoi, miltä laser kuulostaa ja kertoi, että laser voi tuntua vähän kuumalta muttei kuitenkaan epämukavalta.

Hän kertoi Kristielle käyttävänsä steroideja, muttei pistämällä niitä vaan tiputtamalla iholle. Alueella, johon hän on tehnyt pieniä reikiä, steroidi menee syvälle ihoon ilman pistoksia.

Kristien silmille pistettiin sitten suojalasit.

Ensin käytettäisiin hiilidioksidilaseria, joka höyrystää pienen pieniä paloja arpikudosta pois.

Kristiestä laserkäsittely oli siedettävää.

Seuraavaksi Emma tiputteli käsittelemälleen alueelle steroiditippoja.

Lähdettyään toimenpiteestä Kristie totesi Emman rauhoitelleen häntä, koska hän oli ollut hermostunut. Kristie sanoi Emman saaneen hänet luottamaan tarpeeksi, jotta koko hoito voidaan tehdä.

Ja koko hoito tehtiin. Se vaati useita hoitokertoja. Ja Kristien itseluottamus kasvoi joka kerta.

Kristien arpikudos oli jo paljon pehmeämpi ja litteämpi.

Yhdellä kerralla Emma lopulta myöskin tutki potilaan ihon ja luomet läpikotaisin, koska melanooma saattoi joskus palata. Tutkimus tehtiin luomikuvauslaitteella. Kyseessä oli Yhdistyneen kuningaskunnan edistynein laite.

Luomikuvauslaite sisältää kameroita, jotka ottavat potilaasta kuvia eri kulmista. Kuvat lopulta yhdistetään, ja ne muodostavat eräänlaisen avatarin potilaasta. Kyseessä on vapaasti pyöritettävä 3D-kuva.

Potilas joutui riisuutumaan kuvausta varten.

Kuvauksen jälkeen Emma tarkasteli vielä Kristien ihoa dermatoskoopilla.

Kävi ilmi, että Kristiellä oli ihossaan kokonaista 301 luomea. (Me olemme kaikki Jumalan luomia.)

Emma oli merkinnyt luomista kaksi. Ensimmäinen oli ollut potilaalla syntymästä saakka. Se erottui joukosta, koska se näytti hieman erilaiselta. Emmasta kuitenkin luomet olivat matalan riskin luomia.

Kristien piti vielä myöhemmin palata, jotta luomia voitaisiin tarkastella uudestaan.

Kristie sanoi lähdettyään vastaanotolta, että luomikuvauslaite oli ollut todella kiva. Hän tiesi nyt, että kaikki hänen luomensa on kuvattu eikä Emma ollut huolissaan niistä. Tieto rauhoitti hänen mieltään.

Kahdeksan kuukauden jälkeen Kristie tapasi jälleen kerran Emman. Hän oli käynyt yhteensä kuudessa hoidossa jo. Hoidosisa oli käytetty hiilidioksidilaserin ja pulssivärilaserin yhdistelmää sekä steroiditippoja.

Kristie kertoi, että hänestä on tullut itsevarmempi eikä ajattele iho-ongelmaansa enää koko ajan. Hän kertoi myös ehostavansa itseään paljon vähemmän kuin aikaisemmin. Kristie totesi ongelmakohdan värin muuttuneen dramaattisesti eikä hän enää myöskään tuntenut arpea ihollaan. Myöskin arven kireys oli poissa. Jonkin verran se kyllä näkyi edelleen, mutta vain pienesti. Emma totesi, että reunaa pitää työstää vielä vähän. Ja vähän myös toista reunaa. Hän sanoi, että muu osa arpea alkaa sulautua ihoon hyvin.

Kristie kertoi olevansa nyt positiivisempi ja näkevänsä tulevaisuuden nyt valoisampana.

Toisena potilaana oli Alan-niminen vanhempi mies, jonka nenästä oli edellisten viiden vuoden aikana tullut epämuodostunut. Häntä ei ollut koskaan diagnosoitu, vaikka hän oli käynyt monella lääkärillä.

Hän oli palannut lääkäriin vasta, kun nenä oli ärtynyt. Oli muodostunut keltaisia finnejä, joista tihkui keltaista mätää, joka oli myöskin öljymäistä. Alanin mielestä nenän kasvaumat kasvoivat edelleen.

Potilas kertoi käyttävänsä ainetta onkivavoissaan, holkeissa.

Emmasta nenän kasvauma vaikutti kystiseltä. Hän myöskin huomasi nenän ihon olevan yhdestä kohtaa paksuuntunutta.

Emman diagnoosi oli, että kyseessä oli rinofyyma. Termissä "rino" tarkoittaa nenää ja "fyyma" ihon paksuuntumista. Hän kertoi myös Alanille, että tällä on nenässään myös syviä, pieniä kystia. Nenän muhkurat johtuivat siitä. Kaiken taustalla oli ruusufinni. Mutta kyseessä oli erityinen ruusufinni, hyvin talinen ja öljyinen. Kyse oli tulehdustaudista (inflammaatio), ja tulehdus johtui Alanin geeneistä.

Emma kertoi antavansa potilaalle ruusufinnin parantamiseksi voidetta ja tabletteja. Mutta mitä tuli itse nenän hoitoon, niin hän kertoi haluavansa käyttää kahta asiaa. Toinen niistä oli laser ja toinen pieni kirurginen operaatio, joka tepsii paremmin suuriin kystiin. Laseria käytettäisiin viimeistelemiseen.

Alan ei pelästynyt.

Ensin Emma pisti Alanin nenään puudutusainetta. Sitten hän aloitti suurikokoisemmasta muhkurasta. Sitä ennen hän kehotti potilasta kertomaan, jos tuntuu terävältä, kipeältä taikka epämukavalta.

Emma käytti hommassa kirurginveistä. Ja saksia. Naps vain, ja seuraavaksi Emma poltti tihkuvat verisuonet umpeen. Hän kertoi nenässä olevan paljon verisuonia. Ja sitten vielä haava ommeltiin. Emma kertoi äitinsä olevan ompelija.

Ja sitten toinen kysta.

Emma kertoi, että vaikeinta on, että hyvin taliseen nenään on vaikea ommella syvää tikkiä. Talinen nenä repeää helposti.

Ja sitten nenän toisen puolen kimppuun. Emman silmään lensi tällä kertaa tavaraa. Hän sanoi, että seuraavalla kerralla hän käyttää suojalaseja. Ja hänelle tuotiin sellaiset.

Leikkauksen jälkeen Alan totesi, että hänen nenänsä tuntui nyt pienemmältä, koska hän ei nähnyt enää muhkuroita. Hän totesi nenänsä olevan selvärajaisempi.

Seuraavaksi Emma laittoi potilaan silmille suojat.

Emma käytti nyt hiilidioksidilaseria, joka lämmittää ihossa olevaa nestettä ja höyrystää sitä. Sitä käyttäen kaikki epämääräiset muhkurat voidaan höyrystää ja litistää.

Toisiin kohteisiin käytettiin lämpöä, joka alkaa kiristää nenää, jotta se kutistuu.

Alan oli hyvin tyytyväisen oloinen nenänsä uuteen muotoon ja tilaan. Enää piti odottaa turvotuksen laskemista.

Alanin vaimo päästettiin tässä vaiheessa katsomaan nenäihmettä. Ja lopuksi nenälle pistettiin siteet.

Emma totesi sitten kameralle, että kasvojen ja etenkin nenän muutoksilla voi olla tuhoisa vaikutus itseluottamukseen.

Alan oli siteiden poistamisen jälkeen sitä mieltä, että hänen nenänsä oli jälleen kuin 20-vuotiaana, kun hän oli "näyttänyt rokkitähdeltä".

Hän kertoi, että leikkaus oli muuttanut hänen elämänsä ja että nyt hän oli ulospäinsuuntautuneempi.

Kolmas potilas oli Claire-niminen nainen, jonka kasvoissa oleva juttu oli muuttanut eri ihmiseksi. Sen vuoksi hän ei rakastanut itseään.

Ihmisten tuijotus masensi ja lannisti. Claire vihasi ihoaan.

Emma totesi kameralle, että iho-ongelmalla voi olla suuri vaikutus ei vain sosiaalisesti vaan myös fyysisesti ja emotionaalisesti.

Claire saavuttuaan Emman vastaanotolle kertoi tulleensa sen vuoksi, että hänen kasvoissaan oli tummia laikkuja. Niitä oli otsassa ja paljon silmien ympärillä.

Potilas kertoi laikkujen olleen paikallaan viidestä kuuteen vuoteen.

Emma kysyi häneltä sitten, että onko hänellä väillä finnejä tai aknea. Claire vastasi että kyllä, ehdottomasti.

Claire kertoi kysyttäessä kokeilleensa voiteita, laseria ja mikroneulausta. Hän oli käynyt ottamassa pistoksenkin, mutta mikään ei ollut tuntunut toimivan. Hän kertoi käyttäneensä omaisuuden tähän yrittämiseen.

Potilas kertoi käyttävänsä paljon aikaa ehostamiseen. Häneltä meni laittautumiseen aina noin kaksi tuntia ennen ulos lähtöä. Claire kertoi olleensa vailla romanttista suhdetta viiden vuoden ajan, eikä ollut antanut itsensä tavata ketään koska tunsi olevansa huijari. Koska hän oli ikään kuin eri ihminen ehostettuna.

Emma totesi Clairella olevan ihossaan myös pieniä näppyjä.

Diagnoosinsa hän sanoi olevan, että Clairella on ihossaan maksaläiskiä eli melasmia. Emma kertoi potilaalleen, että kaikilla on ihossaan pigmenttiä tuottavia soluja eli melanosyyttejä. Joillain melanosyytit ovat herkempiä kuin toisilla pienille määrille ultraviolettisäteilyä. Claire oli perinyt geneettisen taipumuksen maksaläiskiin. Kun melanosyytit ovat herkkiä, ne erittävät pigmenttia, joka jää ihoon. Emma kertoi melanosyyttejä olevan vaikea turruttaa. Kun ne kerran oppivat reagoimaan ja tuottamaan pigmenttiä, ne jatkavat sitä.

Emma totesi, että hänen toinen diagnoosinsa on akne. Myös aknen tuottamat pienet vammat stimuloivat melanosyyttejä. Näppy itsessään käskee melanosyyttejä lisäämään pigmenttiä. Ja näppyjen puristeleminen myöskin käskee melanosyyttejä lisäämään pigmenttia.

Emma totesi, että heidän pitää ensin hoitaa aknea. Siihen voidaan käyttää spironolaktonia, joka on antiandrogeenilääke, eli se estää tehokkaasti mieshormoneja, jotka yleensä aiheuttavat tällaista aknea.

Hän kertoi seuraavaksi, että kaikkein tärkeintä maksaläiskien syntymisen ehkäisemiseksi on suojakerroin. Sitä täytyisi laittaa iholle kaksi kerrosta. Niin varmistetaan, ettei mitään jää suojaamatta.

Emma kertoi antavansa Clairelle myös lääkkeeksi tabletin, joka hoitaa maksaläiskiin liittyvän tulehduksen (inflammaation).

Iltaisin Clairen tulisi laittaa iholle voidetta, joka auttaa siirtämään ihon omaa pigmenttiä. Voide tulisi toimimaan hitaasti, ja vasta vähintään kolmen kuukauden kuluttua eron voisi huomata.

Potilas kertoi nyt olevansa innoissaan.

Kolmen kuukauden kuluttua hoidon aloittamisesta Claire meni tapaamaan Emmaa. Hän kertoi, ettei ehosta enää yhtä paljon kuin aikaisemmin. Hän sanoi myös, että hänen itseluottamuksensa on kasvanut ja että parin edellisen viikon aikana hän oli palannut treffisivustolle.

Emmasta Clairen iho hehkui nyt. Iho oli nyt lähes täydellinen.

Claire oli sitä mieltä, että tohtori Emman tapaaminen oli muuttanut hänen elämänsä. Hänestä oli suorastaan häkellyttävää, missä määrin hän oli edistynyt näin lyhyessä ajassa.

Tapaukset numero 7

Katselin tuossa taas Poistakaa kasvaimeni! -tv-ohjelman jakson.

Siinä oli Alexandra-niminen 30-vuotias saksalainen nainen. Tämä kärsi sairaudesta nimeltä tyypin 1 neurofibromatoosi. Hänen niskastaan roikkui selän alaosaan asti ja hieman sen ylikin yli yhdeksänkiloinen osittain kaksiosainen kasvain. Alexandra sanoi, että se oli kuin reppu, mutta sitä ei kanneta olkapäillä. "Reppu" heilui ja liikkui joka askeleella naisen liikkuessa. Hänellä oli myös siellä täällä muualla ruumiissaan jokunen hyvin pieni neurofibrooma.

Suuri kasvain sai Alexandran usein kaatumaan tai menettämään tasapainonsa. Hän oli vasta pari päivää aikaisemmin onnistunut kolhaisemaan kasvaimensa pöytään. Hän joutui käyttämään syntyneeseen haavakohtaan antiseptistä ainetta välttääkseen tulehtumisen. Alexandra ei katsonut voivansa käyttää laastareita, koska kaikki tarttuva repisi ihon kappaleiksi. Iho oli siinä kohdassa hyvin ohutta ja pehmeää.

Alexandran ollessa ala-asteella kasvain oli ollut vain hasselpähkinän kokoinen. Hänen ollessaan 15-vuotias kasvain oli jo greipin kokoinen. Nyt se oli jo vesimelonin kokoinen (ellei suurempikin kokonaisuudessaan).

Alexandran äiti Sophie kertoi, että hänen tyttärellään oli ollut selkäkipuja ja että tällä oli ollut vaikeuksia seistä.

Vaatteiden pukeminen oli varsin hankalaa Alexandralle.

Kasvain oli tehnyt hänestä ujon. Alexandra olisi halunnut etenkin kesäisin käyttää mekkoja. Hän ei olisi halunnut tiukasti verhota koko vartaloaan.

Alexandra kertoi rakastavansa eksoottisia ruokia. Niitä nauttiessaan hänestä oli tuntunut kuin hän olisi lomamatkalla tai lomalla mukavalla rannalla. Hän kertoi haluavansa matkustaa enemmän.

Hän sanoi olevansa nyt aikuinen mutta että hänen ei ollut omaa elämää kasvaimen takia. Hänellä ei ole omaa taloa eikä työtä.

Alexandra kertoi, että toisen ihmisen pehmeäkin törmääminen hänen kasvaimeensa tuntui siltä kuin lyötäisiin tai heitettäisiin pesäpallolla. Hänen isänsä kertoi kävelevänsä yleensä tyttärensä takana suojellakseen tätä törmäyksiltä.

Isä kertoi, että kasvaimen iho oli venynyt ohueksi ja että siinä oli paljon verisuonia.

Alexandra kertoi kokevansa yksinäinen ja eristäytynyt. Hänestä tuntui aina, että häntä tuijotetaan.

Hän oli puhunut kasvaimen poistamisesta ainakin kuuden eri lääkärin kanssa. Lääkärit eivät olleet suostuneet koskemaan kasvaimeen, koska heistä se olisi ollut liian vaarallista. Suonet olivat kovin suuret ja verta oli kovin paljon. Lääkärit pelkäsivät potilaansa kuolevan leikkauksessa.

Alexandra koki tilanteensa toivottomaksi, että kukaan ei voinut auttaa häntä.

Hän nukkui kyljellään kasvaimen ollessa sitten hänen takanaan tai vierellään.

Alexandran oli määrä tavata kirurgi Ryan Osborne Yhdysvaltain Kalifornian osavaltion Los Angelesissa. Edessä oli 12 tunnin lento, joka oli pisin, millä hän oli koskaan ollut elämänsä aikana. Tohtori Osborne uskoi, että hän todennäköisesti kykenisi poistamaan kasvaimen. Alexandrasta tällaisen lääkärin kohtaaminen tuntui lähes ihmeeltä.

Leikkauksen jälkeen Alexandra toivoi voivansa käydä ravintoloissa ja pubeissa. Hän myös odotti ilolla sitä, että saattoi käyttää kaulakorua. Sillä hetkellä kaulan iho oli sen verran ohutta, että sellaisen käyttäminen sattuisi.

Hänen vanhempansa lähtivät mukaan reissulle. Odottaessaan koneeseen pääsyä Alexandra oli sekä innoissaan että hermostunut.

Tohtori Osbornesta Alexandran kasvain näytti melkein viitalta. Hän ei ollut koskaan nähnyt kasvaimen kasvavan tällä lailla.

Tohtori totesi, että potilaansa kaulassa näkyvät uurteet johtuivat kasvaimen painosta. Isä kertoi, että joskus hänen tyttärensä oli sanonut, ettei voi hengittää kunnolla. Tohtori totesi kasvaimen vetävän myös kurkunpäätä.

Tohtori Osborne kysyi, miksei kasvainta ollut yritetty poistaa sen ollessa vielä pienempi. Alexandra kertoi äitinsä saaneen hänet pelkäämään leikkausta. Lääkärit olivat sanoneet aikaisemmin, että kasvain saattoi olla kiinni selkärangassa.

Tohtori kertoi, että hänen työnsä oli nyt valaa potilaaseen ja hänen vanhempiinsa luottamusta, että hän pystyy tähän, että hänellä on hyvä suunnitelma ja että leikkaus voidaan tehdä turvallisesti.

Tohtori Osborne kertoi Alexandralle ja tämän vanhemmille, että katsottuaan aiemmin kasvaimesta otettuja kuvia hän ei usko sen olevan yhteydessä selkäytimeen.

Tohtori kertoi heille sitten, että kasvain oli täynnä verta. Ja suurikokoinen kasvain poistettaessa menetettäisiin myös tämä veri. Hän kertoi siksi ripustavansa ennen leikkausta kasvaimen Alexandran yläpuolelle. Sillä keinolla veren kerääntyminen kasvaimeen tehtäisiin vaikeaksi. Hän kertoi myös pistävänsä kasvaimeen kiristyssiteen.

Osborne sanoi, että tämänkaltaista harvemmin tehdään leikkauksessa, mutta nyt oli kyseessä ainutlaatuinen tilanne.

Hän sanoi myös, että kuten kaikki kasvaimet, niin tämäkin taistelee pysyäkseen elossa.

Kameralle tohtori sanoi, että aina kun näkee näin suurikokoisen kasvaimen, niin sitä ei noin vain leikata pois. On paljon verisuonia ja monimutkaisia rakenteita.

Hän totesi myös potilaan painavan noin 36 kiloa ja kasvaimen painavan tästä viidesosan, mikä oli melko paljon. Tarkoitus oli poistaa se yhdessä päivässä.

Tohtori Osbornen oli vaikea ymmärtää, miten Alexandra oli kyennyt kannattelemaan näin paljon painoa.

Hän kertoi, että vasemmalta puolelta kasvain jatkui yläselkään asti. Oikealla puolella se taas oli kiinni olkapäässä ja kaulan sivussa. Tohtori totesi leveän kiinnityksen tarkoittavan sitä, että siirrettävää kudosta oli enemmän. Kudosta piti leikata enemmän. Se tarkoitti myös rekonstruktioita. Selässä tuli olemaan suurempi haava. Tohtori totesi, ettei tiedä, muuttaako se hänen suunnitelmaansa. Nyt hänellä oli eri näkymä kuin oli ollut konsultaatiossa.

Tohtori Osborne totesi, että vaikeat hetket leikkauksessa tulivat olemaan verenkierron hallinnassa. Hän oli nähnyt magneettikuvasta, että kiinnikkeessä oli suurikokoinen verisuoni.

Valon avulla leikkausryhmä määritti, missä päin "viittaa" olivat verisuonet, ja tohtori Osborne sitten merkitsi paikat. Hän totesi verisuonia olevan yllättävän paljon.

Seuraavaksi sidottiin tiukka side "viitan" pään ympärille, jotta mahdollisimman suuri osa verestä puristuisi ennen leikkaukseen ryhtymistä muualle potilaan elimistöön.

Laitettiin myös steriili pussi "viitan" ympärille, jotta sitä voisi tarvittaessa kääntää. Ja kuristusside "viitan" juureen.

Ensin tohtori Osborne leikkasi hyvin varovaisesti kasvainta nähdäkseen, mitä se oli ikään kuin syönyt.

Kun leikkausta jatkettiin tästä, niin verenhukka oli onneksi pientä. Paljon sidottiin verisuonia ilmeisesti.

Kun "viitta" oli saatu pitkän ajan jälkeen lopulta irti muusta ruumiista, ilo oli ylimmillään. Irrotettu kasvaimen osa siirrettiin pois pöydältä.

Tämän jälkeen he poistivat mahdollisimman suuren osan jäljellä olevasta kasvaimesta. Tämä osa operaatiosta oli myös melko mielenkiintoinen mielestäni. Kasvaimessa oli paljon verisuonia, mutta siitä huolimatta ei tullut mitään komplikaatioita.

Leikkaus kesti kaikkinensa yli kuusi tuntia. Se oli suuri menestys. Selkä oli nyt sileä eikä kaulakaan yhtään kauhea.

Alexandra sitten heräsi, ja hänen tilansa oli täysin vakaa.

Hänen äitinsä sanoi odottavansa innolla uusien mekkojen ostamista Alexandran kanssa.

Leikkauksen jälkeen Alexandra oli kauhean tyytyväinen. Elämä oli nyt paljon parempaa kuin hän oli osannut kuvitellakaan.

Nyt Alexandran ei myöskään tarvinnut enää pyytää ketään auttamaan pukeutumisessa; vaatteiden pukeminen oli muuttunut käsittämättömän helpoksi. Ja nyt hän saattoi pitää kaulassaan myös kaulakorua.

Alexandralla oli nyt olo kuin hän olisi prinsessa.

Paraneminen oli myös sujunut mukavasti. Ennen leikkausta hän oli myös olettanut, että arpi kutittaisi enemmän.

Niin, hyvä ettei hänellä myöskään muodostunut keloideja.

Alexandran vanhemmat näkivät tyttärensä nyt erittäin onnellisena.

Tämä totesi myös, että on niin erilaista pitää vaatteita, joissa on avoin selkämys.

Alexandran oli nyt melko helppo olla aikaisempaa itsenäisempi ihminen. Hän tunsi olonsa vapaaksi ja itsensä normaalimmaksi ihmiseksi.

Hän oli taipuvainen haluamaan nyt matkustella ja hankkimaan uusia harrastuksiakin, kuten vaikka kiipeily.

Toinen potilas oli Yhdysvaltain Houstonissa asuva 50-vuotias Claudia. Hänellä oli kasvain pakarassa. Jos saan kertoa, niin minulla itselläni oli ollut vuosia aikaisemmin hieman samantapainen, mutta se oli paljon pienempi. Niin, ja se leikattiin pois helpolla operaatiolla.

Claudia oli kymmenen vuotta aikaisemmin huomannut pienen kyhmyn pakarassaan. Se oli tuntunut golfpallolta. Ajan kuluessa se oli kasvanut. Kasvain tuntui nyt Claudiasta mädältä avokadolta. Itse en muuten pidä avokadosta ruokakasvina. Se oli muuten pehmeä mutta keskeltä kova.

Claudia ei ollut käynyt lääkärissä, koska hän ei halunnut kuulla, mikä se oli tai oliko se syöpä. Hän pelkäsi paljon.

Hän oli kokenut monet vaatteet tuskallisiksi, koska aina hänen kumartuessaan kasvain tarttui vaatteisiin, ja se sattui. Vaatteiden kanssa oli paljon säätämistä.

Claudia teki kahta työtä, jotta hänen ei tarvitsisi murehtia kasvaintaan. Hän saattoi myös olla vähän työhullu.

Töissä ollessaan hän ei mielellään kumartunut, koska kasvain aiheutti vaivaa.

Lopulta leikkauksen ajankohta oli kuitenkin määrätty, ja nyt se oli vain muutaman viikon päässä.

Claudia tapasi kirurgin nimeltä Jason Cohen Los Angelesissa. Tohtorin oli määrä päättää, voidaanko Claudia leikata.

Claudian perhe oli rohkaissut häntä ottamaan tämän askeleen. Lopulta hän oli päättänyt tehdä sen. Ilman läheisten ystävällistä painostusta hänen olisi ollut vaikea tarttua asiaan, vaikka kasvain olikin aiheuttanut hänessä usein vaivautuneisuutta.

Tohtori Cohen oli kirurginen onkologi eli syöpäkirurgi. Hän poisteli työssään kaikenlaisia kasvaimia.

Claudia kertoi tohtorille, että hänen suvussaan oli ollut syöpää. Tämä oli asian vuoksi hieman huolissaan.

Tohtori Cohenin kosketellessa kasvainta potilaan maatessa mahallaan tätä kutitti. Claudia oikein nauroi.

Tohtori totesi kameralle kasvaimen olevan hyvin liikuteltava ja että se yleensä tarkoittaa, ettei se ole kiinni syvällä. Sen voi siis todennäköisesti poistaa helposti.

Hän kertoi sitten potilaalleen, että hän kykenee todennäköisesti poistamaan kasvaimen. Tohtori kertoi kuitenkin olevansa huolissaan istumisen paineesta ja jatkuvasta liikkeestä. Hän sanoi pelkäävänsä, että leikkauksessa syntyvä haava voi aueta myöhemmin. Toinen ongelma oli hänen mielestään, että kasvain sijaitsi lähellä ulostuspaikkaa. Tulehtuminen oli siis todellinen vaara. Oli noin 30 prosentin mahdollisuus, että haavaan tulee jonkinlainen ongelma. Mutta kun se on parantunut, Claudia tulisi istumaan mukavasti.

Claudia oli hyvin iloinen tiedosta, että ongelmakohta oli lähtemässä pois.

Tohtori Cohen päätti suorittaa leikkauksen nukutuksessa, koska oli turvallisempaa pitää potilas liikkumattomana. Näin oli pienempi riski sille, että kirurgi vahingossa vahingoittaisi sulkijalihasta. Olisi ikävää, jos Claudia ei kykenisi leikkauksen jälkeen hallitsemaan sitä.

Kasvain irtosi joka tapauksessa melko helposti. Se ei ulottunut syvälle lihaksiin.

Seuraavaksi haasteena oli paraneminen.

Claudia toipui leikkauksesta hyvin. Kipuja oli vähemmän kuin hän oli odottanut olevan.

Patologi ei ollut nähnyt syöpää tai muutakaan ikävää irrotetussa kasvaimessa siitä huolimatta, että kasvaimella oli ollut ikään kuin kova ydin.

Housujen laittaminen jalkaan oli nyt Claudialle paljon aikaisempaa helpompaa. Nyt tarvitsi vain vetää ne jalkaan.

Claudia saattoi nyt myös vaihtaa pienempiin housuihin.

Hän myös tunsi olonsa nyt paljon paremmaksi. Claudian äidinkin mielestä tytär vaikutti nyt onnellisemmalta.

Claudian oli nyt myös helppo kävellä aikaisempaa nopeammin. Ajaminen autolla ja istuminen oli nyt rentouttavampaa.

Tapaukset numero 6

Katsoin Emman ohjelman jakson. Kelly-nimisellä naisella oli ollut poskessaan vasemmalla korvan alapuolella patti 8-10 vuoden ajan. Se oli kasvanut lopulta siinä määrin isoksi, että potilas koki sen olevan jo jokapäiväisen elämän tiellä. Se oli jo saksanpähkinän kokoinen. Hän sanoi, että ihmiset eivät yleensä katso häntä vaan hänen pattiaan. Hän sanoi keksivänsä tekosyitä olla menemättä ulos.

Potilas oli myös muuttanut toiselle paikkakunnalle, josta hän ei tunne ketään. Hän haluaisi tulla osaksi yhteisöä, mutta patin vuoksi asia tuntuu vaikealta.

Ainoa hyvä puoli asiassa oli se, että patti ei ollut missään määrin kipeä tai arka.

Emma totesi patin olevan epidermaalikysta.

Kun Emma ehdotti patin poistamista, nainen alkoi itkeä. Ne olivat ilon kyyneliä.

Emma sanoi potilaan poistuttua, että kasvokysta on hänen suosikkinsa, koska sellaisen poistaminen parantaa suuresti potilaan elämänlaatua.

Potilas ei ollut sitten ollenkaan hermostunut vaan hyvin innoissaan.

Kystan sisältö oli vaaleaa ja puolijuoksevaa. Emma totesi potilaalle, että se näytti vanukkaalta. Potilaasta tämä oli ällöttävää.

Emma sai myös kystan pussin helposti pois. Hän piti kystan seinämää hienona. Potilaan mielestä se näytti kondomilta. Ja ällöttävältä.

Potilaasta näytti oudolta se, ettei patti ole enää paikoillaan. Ja kauniilta.

Toinen potilas oli 28-vuotias nainen nimeltä Hannah, jolla oli ollut 16-vuotiaasta saakka merkittävä ihon akne ongelmana, jota hän murehti kaiken aikaa. Sairaus oli aiheuttanut hänelle myös kovasti arpia.

Hannah ei ollut löytänyt mitään, mikä toimisi ongelmaan.

Potilas kertoi, että hänellä oli todettu vuosia aikaisemmin munasarjojen monirakkulaoireyhtymä PCOS, jossa on kyse siitä, että munasarjan ympärille muodostuu kystia. Emma totesi tähän, että vaiva lisää testosteronin tuotantoa, ja usein PCOS-potilailla on myös normaalia korkeammat insuliinitasot. Molemmat voivat aiheuttaa aknea.

Potilas kertoi, että hänellä ovat olleet kuukautiset epäsäännölliset ja todella kivuliaat. Hän sanoi kuitenkin, että akne on hänen suurin ongelmansa.

Emma kertoi, että nykyään yhä useammalla naisella akne jatkuu yli murrosiän, ja tämä johtuu siitä, että jokin muu yllyttää sitä. Ja tämä jokin muu liittyy yleensä hormoneihin. Mojilla aknen aiheuttaa PCOS, kuten Hannahillakin.

Emma sanoi sitten, että ensimmäiseksi hoidoksi hän ajattelisi pintapuolista ihonhoitoa. Hän soi, että isotretinoiini olisi Hannahin tapauksessa kaikkein tärkein. Se ensinnäkin rauhoittaa ärtyneisyyttä (inflammaatio). Toiseksi se estää mustapäitä ja pieniä valkopäitä tukkeutumasta. Aineen tärkein ominaisuus on kuitenkin se, että se parantaa aknearpia. Emma sanoi vielä, että voidaan myös tehdä laserhoitoja, joilla vähennetään punoitusta ja ärtyneisyyttä. Ja kun ne on saatu hallintaan, on myös katsottava, missä Hannahilla on ollut aknearpia. Voidaan käyttää sitten useita erilaisia lasereita.

Emma sanoi potilaan poistuttua, että aikuisiässä akne käyttäytyy hieman eri tavalla kuin murrosiässäj ja muilla ympäristötekijöillä voi olla merkittävä vaikutus. Akne voi myös liittyä piileviin hormonimuutoksiin. Myös esimerkiksi ilmansaasteet, stressitasot ja ruokavalio voivat vaikuttaa akneen.

Emma sanoi myös, että Hannahin akne ei ole yksinkertainen, ja hän hoitaa sitä hormonimanipuloimalla alueita, joihin PCOS vaikuttaa. Sitten hän keskittuu hoitamaan aktiivista aknea paikallisesti ja suun kautta otettavilla lääkkeillä.

Hannah sai myös kuukausittaisia laserhoitoja pulssivärilaserilla.

Emma totesi seurantakäynnille tulleelle Hannahille, että tämä todellakin on lähellä näpyttömyyttä. Tästä oli myös mukavaa se, että arvet tuntuivat nyt pinnallisemmilta. Emma totesi, että ne todella ovat sitä. Hän totesi vielä, että edistys oli jo nyt uskomatonta. Parannusta oli vielä luvassa.

Hannah kertoi tehneensä ennen jokaisen päätöksen ihonsa tilan perusteella. Mutta näin ei enää nyt ollut.

Emma totesi, että jatketaan hoitoja samalla lailla vielä seuraavat puoli vuotta. Jäljellä oleviin ihon kuoppiin Emma olisi tulevaisuudessa tekevä täytehoitoja. Ne kuulostivat Hannahista siistiltä asialta.

Kolmas potilas oli Sue-niminen kypsään ikään ehtinyt nainen. Hänellä oli jalka, joka oli ensin ollut vaaleanpunainen, sitten punainen ja lopulta se oli muuttunut suomuiseksi. Jalan pinta myös oli halkeillut, ja joskus se on vuotanut vertaja toiste vettä. Sue sanoi, että vaiva oli myös varsin tuskallinen.

Sue vihasi jalkansa vaivaa. Hän järkyttyi aina katsoessaan jalkaansa.

Sue kertoi Emmalle, että hänen suonikohjunsa oli poistettu 30 vuotta aikaisemmin. Ja iho jalassa oli alkanut värjäytyä 15 vuotta aikaisemmin. Ja siitä pitäen vaiva on pahentunut vähitellen.

Suonikohjut oli alun perin leikattu pois siksi, että ne olivat valtavat ja herättivät huomiota. Lääkärit olivat sanoneet, että ne olivat suurimmat suonikohjut, jotka he olivat koskaan nähneet.

Emma kertoi, että suonikohjut eivät ole hyviä saamaan verta takaisin kehoon. Suonikohjuissa olevat läpät taas eivät aina toimi kunnolla, ja veri pääsee virtaamaan takaisin alas.

Potilas kertoi sitten Emmalle, että hän ei voi vanvansa vuoksi kävellä. Jalkaa särki, ja jalka sykki. Se oli kamalaa.

Suen mies oli joskus sanonut, että syntyneiden jälkivaikutusten takia hänen vaimonsa suonikohjuja ei olisi pitänyt leikata. Emma kuitenkin lohdutti kertomalla, että jos niitä ei olisi leikattu, Suen tila olisi heikentynyt nopeammin.

Sue kertoi, että hän ei ollut saanut vaivaansa minkäänlaista apua. Hänen oli vain käsketty laihduttaa.

Emma totesi jalan olevan melko turvonnut ja varmaankin vaivan olevan kivulias. Iho oli myös varsin kireä. Emma totesi, että jalassa oleva paine saa veren ja veden vuotamaan pinnalle. Ja koska veressä on rautaa, Suen iholla näkyy ikään kuin ruostetta.

Potilas kertoi luulleensa sitä vanhuusjutuksi.

Vaiva voimistuu, kun mennään jalkaa alaspäin. Se on täynnä vanhaa verta, jolla on vaikeuksia virrata ylös.

Suen jalan pinta oli alhaalta kuin sieni. Emman painaessa jalkaa kohtaan jäi joksikin aikaa kuoppa.

Emma sanoi, että lopulta vaiva alkaa aiheuttaa vaurioita ihoon. Sitten sa alkaa arpeutua.

Emma sanoi, että Suen jaloissa on ns. lipodermatoskleroosi. Toisin snaoen rasvakerros ja ihokerros ovat muuttuneet, koska veri ei virtaa niissä kunnolla. Sen lisäksi potilas oli alkanut kärsiä lymfedeemasta.

Emma sanoi Suen jalkojen olevan todella onnettomat ja että on nyt heti puututtava asiaan, koska tila pahenee koko ajan. Hän sanoi vielä, että turvallisuusnäkökulmasta katsottuna, jos Sue raapii ihoaan, tämä voi saada todennäköisemmin veritulehduksen, mikä voi johtaa verenmyrkytykseen.

Emma totesi sitten vielä, ettää on pari asiaa, mitä Sue voi tehdä kotona. Jalka ylhäällä istuminen on hyvä asia, mutta se ei ole aina mahdollista. Hän sanoi, että antaa Suelle erityiset sukat, jotka toimivat tuottamalla painetta varpaista ylöspäin. Nämä sukat ovat juttu, joka muuttaa Suen elämän. LIsäksi Suen täytyy laittaa jalkoihinsa voiteita. Jos Sue käyttää tukisukkia oikein voiteiden kanssa, hänen jalkojensa ei pitäisi  enää kutista tai olla kovin kuivia ja suomuisia.

Emma sanoi haluavansa myöskin nähdä muutoksen jalkojen muodossa.

Ja lopuksi otettiin mitat sukkia varten.

Emma sanoi potilaan poistuttua, että jalkojen väri voi parantumisen myötä jopa huonontua, mutta toivottavasti Sue kävelee jatkossa sitten klinikalle ontumatta.

Sue totesi myöhemmin, että hänen jalkojensa kunto on kehittynyt paljon lyhyessä ajassa. Niiden ulkonäkö, muoto ja tuntu oli parantunut. Kivut olivat kadonneet. Samoiin turvotus.

Emmakin sitten totesi, että parannus oli suuri. Hän sanoi myös, että kun liikkuvuus paranee, liikkuminen autata myös siirtämään nestettä jalan alaosasta takaisin ylös.

Nyt ei jalkaan myöskään muodostunut pitempiaikaista kuoppaa sitä painaessa.

Edellisenä päivänä potilas oli jaksanut kävellä 10 kilometriä.

Sue oli nyt paljon aikaisempaa onnellisempi.

Emma kehotti häntä jatkamaan hyvällä linjalla.

Neljäs potilas oli Heather-niminen nainen, joka oli vuoden 2014 tienoilla huomannut käsivarressaan pienen kyhmyn. Se oli kasvanut yhä nopeammin ja tullut yhä näkyvämmäksi.

Heather oli huolissaan leikkauksesta, koska hän ei ollut ennen ollut minkäänlaisessa sellaisessa.

Lääkärit olivat aikaisemmin kuvanneet patin sen kasvettua golfpallon kokoiseksi ja sanoneet sen olevan lipooma.

Patti oli alkanut olkapäästä mutta siirtynyt sitten jonkin verran alemmas. Emma totesi kyseessä tosiaan olevan lipooman.

Emma kysyi potilaalta, miltä tästä tuntuisi olla hereillä leikkauksen ajan. Heather sanoi, että hän haluaa olla hereillä, kun se tehdään, vaikka onkin huolissaan leikkauksesta.

Hän sanoi myös, että parempi että asia hoidetaan pois alta nyt heti, ettei lipooma ehdi kasvaa lisää.

Emma sanmoi Heatherille, että jos alkaa tuntua kesken kaiken pahalta, että hän sulkee leikkaushaavan, ja tehdään leikkaus sitten nukutuksessa.

Emma ehdotti valojen himmentämistä potilaalle, jotta hermostuneisuus voisi vähetä. Ja näin tehtiin.

Emma joutui lisäämään puudutusainetta yhteen kohtaan, koska Heather koki siinä kipua.

Emma kuitenkin käytti aluksi lipoomaan pelkästään sormiaan. Lipooma oli onneksi helppo, eli ei sisältänyt "sormia". Lipooma oli erinomaisen hyvin kapseloitunut.

Emman tikatessa leikkaushaavaa potilas totesi olevansa todella hermostunut kaikesta lääketieteellisestä.

Lopuksi Heather kertoi pelänneensä, ettei pystyisi tähän. Emmakin totesi pelänneensä samaa.

Heather uskalsi vielä vilkaista hänestä otettua lipoomaa. Hän sanoi, että se on todella iso.

Tapaukset numero 5

Poistakaa kasvaimeni! -nimisen ohjelmasarjan ensimmäinen jakso tuli televisiosta 27.5.2024. Tässä sen tarina:

Nainen kärsi neurofibromatoosista. Hänellä oli ihossaan tuhansia erikokoisia neurofibroomia. Suhteessa eniten niitä oli kasvoissa. Täydellisen kauheaa!

Lääkäri sanoi hänestä: "She has an unusual presentation of neurofibromatosis". Eli neurofibromatoosi ilmeni potilaaalla erikoisella tavalla.

Potilaan kivunsieto oli tärkeä kysymys sille, kuinka monta kasvainta kyettäisiin kerralla poistamaan.

Ensin ei löytynyt suonta, joten poistettiin kasvaimia paikallispuudutuksessa. Suunnitelma oli tehdä poistoja tällä tavoin niin kauan kuin mahdollista, ja jos tulisi seinä eteen, vaihtaa leikkauksiin nukutuksessa.

Lääkäri poisti myös jalasta suurikokoisen kasvaimen, joka oli haitannut pahasti kävelemistä, paikallispuudutuksessa. Tai 98 prosenttia siitä.

Potilaan kivunsieto osoittautui yllättävän hyväksi.

Seuraavana päivänä jatkettiin.

Lääkäri leikkasi 10 viikon aikana potilaan 24 kertaa.

Neurofibroomia jäi kuitenkin potilaaseen vielä runsaasti. Siitä huolimatta tulos oli varsin hyvä. Hänen silmänsä, nenänreikänsä ja suunpielensä olivat nyt riittävän vapaat kasvaimista. Haittaavimpia ja suurimpia kasvaimia oli poistettu runsaasti.

...Veikkaisin, että ohjelma on melko lailla yhtä kauhea kuin Apua, mikä tauti! -televisio-ohjelma.