Tapaukset numero 4

Katselinpa TLC-kanavalta Emma Craythornen Bad Skin Clinic -ohjelman (suomeksi "Paiseklinikka") jakson.

Jakson ensimmäinen potilas oli perheenisä Dave, jolla oli poskipäässä varsin ulkoneva patti. Se oli ollut hänellä viiden vuoden ajan ja aiheutunut luultavasti töissä poskeen osuneesta pikkukivestä. Mies oli ollut silloin leikkaamassa ruohoa hautausmaalla. Iho ei ollut mennyt tapahtumasta rikki, mutta siihen oli noussut sitten tämä patti.

Mies oli aikaisemmin ollut sosiaalinen, varsinkin jalkapallonharrastuksen jälkeen. Daven kolme lasta olivat alkaneet kärsiä muiden huomautellessa heidän isänsä poskipäästä.

Patti saattoi tuntua potilaasta kipeältä, jos hän nojasi siihen tai jos se muuten osui johonkin. Dave oli ehtinyt näyttää pattiaan jo usealla muulle lääkärille, joista yksikään ei ollut suostunut poistamaan sitä, koska kyseessä oli vain kosmeettinen haitta eikä näin ollen oikeuttanut Yhdistyneen kuningaskunnan julkisen terveydenhuoltojärjestelmän käyttämiseen sen poistamiseen.

Emmasta patti tuntui pehmeältä, ja hänestä oli hyvä, ettei se ollut kiinni missään alapuolelta. Emma diagnosoi patin kystaksi.

Emma piirteli sitten pattiin viivoja kehotettuaan ensin Davea hymyilemään leveästi. Hymyily sai patin näkymään selvemmin.

Seuraavaksi sitten puudutusaine sisään. Emma tässä vaiheessa kehotti potilasta heiluttelemaan varpaitaan, jotta piikki sattuisi vähemmän.

Ja sitten ei kuin kirurginveitsellä kimppuun. Emma kehotti Davea sanomaan, jos tuntuu jotain epämiellyttävää. Davea ei kuitenkaan sattunut yhtään, ja se oli ollut tarkoituskin.

Emma irrotti kystan seinämän varovaisesti ihosta tylppäkärkisillä saksilla. Lopuksi pientä leikkelyä pohjan luota, ja kysta lähti irti sitten kokonaisena.

Ja tämän jälkeen vielä tikkien laitto. Siteeraan Spede Pasasta: "Se on niin kiva."

Sitten Emma näytti Davelle tämän poskea peilistä ja seuraavaksi vielä kokonaisena ulos saamaansa kystapallukkaa. Mies sanoi, että se näyttää ihan hullulta. Hän piti sitä valtavana, ja Emma myönteli.

Ennen potilaan kotiinlähtöä Emma laittoi vielä siteen haavan päälle. Sitä ennen miehen vaimo Emily tuli katsomaan, miltä poski nyt näytti. Vaimokin oli nyt kovin liikuttunut.

Davesta tuntui nyt, että hän voi olla taas oma itsensä.

Toinen potilas oli Chelsie, jonka oli vaikea viedä kahta pientä lastaan puistossa käymään, koska puistossa ei pääse varjoon. Hänen ihonsa siis kärsi auringosta, joka teki siitä kipeän ja kutisevan.

Chelsielle oli sanottu, ettei hänen sairautensa aiheuta kutinaa, arpeutumista tai kipuja, mutta hänen oman kokemuksensa perusteella se aiheuttaa. Hänelle oli määrätty lääkitys, mutta se ei ollut auttanut. Sairaus oli jonkinlainen punahukka eli lupus, jossa on kysymys autoimmuunitaudista. Siteeraan fiktiivistä tohtori Gregory Housea: "Se on lupus."

Minun oma mielipiteeni on, että lupus näytti tuhonneen ihossa myös pigmenttiä.

Edeltävien kahden vuoden aikana sairaus oli vain mennyt pahempaan suuntaan Chelsiellä.

Chelsien äiti oli auttanut tytärtään lastenhoidossa.

Chelsie sanoi, että hänen on vaikea nähdä tulevaisuutta, jos hän ei saa hoitoa sairauteen.

Emman puheille päästyään Chelsie kertoi tälle, että ihottuma oli alkanut juuri ennen hänen ensimmäistä raskauttaan. Potilas oli silloin ollut Espanjassa ja luullut ihottumaansa lämpöihottumaksi.

Se oli pahentunut raskauden aikana.

Sitä tuli niille ihon alueille, jotka olivat altistuneet voimakkaalle auringonvalolle.

Ihottuma tuntui Chelsiestä Emman luona ollessa siltä kuin joku olisi kaatanut kiehuvaa vettä hänen käsivarsilleen.

Chelsie kertoi Emmalle, että jos hän menisi nyt kauniiseen ulkoilmaan, niin ihoa alkaisi ensin poltella ja illalla se punottaisi enemmän kuin nyt. Ihoon nousisi myös kyhmyjä. Myös väsymys kuului Chelsiellä selvästi sairaudenkuvaan, vaikka aina ei sairauden aiheuttamaa väsymystä ollutkaan helppo erottaa lapsiperhe-elämän aiheuttamasta väsymyksestä.

Eikä siinä vielä kaikki. Myös lihasheikkous kuului oireisiin. Chelsie ei tuntenut itseään yhtä vahvaksi kuin oli ollut aikaisemmin. Hän kertoi myös hänellä olleen aina ongelmia nivelien kanssa.

Potilas oli käyttänyt aikaisemmin steroidivoiteita mutta ei ollut huomannut niistä olevan apua. Viime aikoina hän oli käyttänyt sitten pelkästään koskeusvoidetta.

Chelsie kertoi, että varjossakin hänen ihoaan alkaa pistellä ja poltella.

Sitten Emma tarkasteli potilaan ihoa. Se oli paikka paikoin täysin normaali ja toisaalla taas karkea ja punertava. Punoittavassa kohdassa iho oli koholla ja se oli alkanut hilseillä. Emma huomautti vielä, että ihonvärissä oli selvä ero. Vaaleanpunainen alue oli Emman mukaan aktiivinen sairaudellisessa mielessä eli se kohta oli tulehtunut (muussa kuin mikrobitartuntaisessa mielessä).

Emma tarkasteli sitten Chelsien selkää, koska se oli ollut suojassa ultraviolettisäteilyltä. Emma totesi, että hänen mielestään kyse on todella ihon punahukasta. Hän sanoi, että lupuksensa on mielenkiintoinen mutta hyvin monimutkainen sairaus. Vielä hän sanoi potilaalleen, että sairaus liittyy yleensä UV-säteilyyn ja aiheuttaa usein tämän kaltaisia tulehduksia. Emma rupesi sanomaan, että toinen muoto on "subakuutti...", ja Chelsie sanoi heti, että se oli hänellä diagnosoitu. Emma sanoi, että kyseinen tautimuoto ei ole arpeuttava eikä yhtä kutiseva tai kipeä kuin Chelsiellä.

Emma kertoi, että sairaus on mahdollista saada hallintaan oikeanlaisten aineiden avulla. Ja näiden aineiden tulee olla sellaisia, jotka eivät ärsytä Chelsien ihoa.

Emma sanoi, että tarvitaan aine, joka suojaa ihoa auringonvalolta, sekä aine, joka lopettaa tulehduksen. Hän myös sanoi arvelevansa, että Chelsien sairaudessa saattaa olla niveloireet huomioiden mukana myös systeemistä lupusta, joka oireilee eri puolilla elimistöä, etenkin iholla, nivelissä, veressä ja munuaisissa.

Emma halusi ottaa verikokeita ja koepalan potilaan ihosta, ja otti ne, varmistaakseen diagnoosinsa.

Tuloksia kokeista odotellessa Emma määräsi potilaansa laittamaan paikallishoitoja ihoon: ihonpuhdistusainetta, kosteusvoidetta ja muita voiteita, joita käytetään päivittäin.

Chelsien iho ei kuitenkaan parantunut täydellisesti, mutta enää se ei ollut ainakaan kuiva.

Ja kun kokeista tuli tulokset, niin kävi ilmi, että Emman diagnoosi oli ollut oikea. Alexilla oli ihon puhahukka. Verikoe oli paljastanut potilaalla olevan myös systeeminen sairauden muoto. Se selitti nivelkivut ja väsymyksen.

Systeeminen muoto on potentiaalisesti sen verran vaarallinen sairaus, että Emmalla oli erityistä syytä olla iloinen siitä, että Chelsie oli nyt tullut hänen vastaanotolleen. Nyt oli mahdollista löytää paras mahdollinen lääkitys ja hoito sairaudelle.

Myöhemmin Emma määräsi Chelsielle myös sisäisesti nautittavan lääkkeen. Potilas koki nivelvaivojensa vähentyneen. Emman luona tarkastuskäynnillä käydessä myös iho oli melko hyvin jo parantunut. Ulkoisestikin muutos oli nyt melko suuri.

Emman kolmas potilas oli Alex-niminen nainen, jonka syntyessä tämän vasemman korvan takana oli sijainnut vain kynnenkokoinen verirakkula, joka oli iän myötä kasvanut pikku hiljaa. Ko. kohta oli muuttunut viimeisten puolen vuoden aikana kauhean näköiseksi kyhmyryppääksi. Hänen tyttärensä oli auttanut äitiään puhdistamaan sen joka päivä.

Alex tunsi pattinsa takia olevansa ruma.

Alex oli käynyt yleislääkärillä näyttämässä vaivaansa, ja tämä oli kavahtanut kauhusta. Samoin oli jokunen muukin lääketieteen ammattilainen kohdannut Alexin päässä olevan näyn.

Patti kutisi kovasti.

Emma lupasi, että hän ei kavahda kauhusta nähdessään patin.

Potilas vahvisti Emman ajatuksen, että ko. kohdassa on aina ollut kalju kohta.

Emma totesi sitten, että tämän ihonosan geneettisessä koodissa on pieni virhe. Se osa, joka koostuu yleensä talirauhasista, tuottaa tätä yhä enemmän. Lukemattomat ko. paikassa olevat pienet kyhmyt koostuvat vain ihon ainesosasista. Ja aina kun ihossa on paksuuntuneita kohtia, ne saattavat kutista. Ja ne voivat joskus vuotaa.

Emma sanoi, että kyse on ehdottomasti naevus sebaceuksesta (eli taliluomesta). Taliluomi on syntymämerkki, joka yleensä kasvaa ihmisen mukana. Joskus kasvu voi kiihtyä, esim. murrosiässä tai raskausaikana. Joskus se voi kasvaa ärtyessään.

Me olemme kaikki Jumalan luomia.

Emma totesi, että jos taliluomi vaikuttaa Alexin elämään ja siihen, miten hän näkee itsensä, se voidaan poistaa.

Ennen kuin Emma alkoi leikata taliluomea pois, hän totesi kyseessä olevan puhtain taliluomi, jonka hän on nähnyt.

Ensin hän piirsi potilaan ihoon luomen rajat. Seuraavaksi hän ilmeisesti pisti ihoon puudutusainetta. Emma kehotti seuraavaksi potilastaan kertomaan, jos tämä tuntee jotain terävää.

Ja sitten vain leikkelemään. Ensin ääriviivoja myöten, ja sitten irrottamaan ihonpala muilta osin. Emma sanoi. "Tämä on kuin pieni karvainen kala." Ja sitten hän sulki haavan. Ihoa piti jonkin verran venyttää tässä operaatiossa.

Potilas ilahtui normaalista päästään. Hän alkoi itkeä ilosta. Ja kauhistui irti leikatun ihonkappaleen ulkonäköä.

Ja lopuksi vielä side tai jotain päälle.

Neljäs potilas oli Adam-niminen mies. Hänellä oli patti jalassa ja toinen käsivarressa. Ja jokunen myös rintakehän alueella. Potilaalla oli ollut niitä yhdeksän vuoden ajan.

Lääkäri oli sanonut potilaalle, että ne ovat vain rasvapatteja, joten ei ole syytä huoleen. Vuosien myötä patteja oli kuitenkin tullut lisää.

Patit olivat vaikuttaneet Adamin itsetuntoon huonontavasti.

Emma totesi, että Adamin kehossa ei ole muuten paljoa rasvaa, ja siksi patit työntyvät esiin vielä selvemmin.

Yksi pateista, joka sijaitsi jalassa, oli ollut paikallaan lapsuudesta alkaen.

Emma totesi pattien olevan lipoomia. Lipoomat ovat hyvänlaatuisia rasvakasvaimia, jotka melko usein ovat hyvin koteloituneita. Usein lipoomat ovat perinnöllisiä.

Potilas päästä eroon lipoomistaan hetiaivanpiankohta, joten Emma ryhtyi työhön.

Ensin Emma piirteli potilaan ihoon lipoomien rajat. Hän oli valinnut lipoomista kuusi sellaista, jotka häiritsivät  Adamia eniten.

Emma oli löytänyt Adamin jalasta myös leesion, jonka sisällä tuntui olevan jotakin. Potilas totesi, että Emma voi poistaa senkin.

Ja sitten aivan normaaliin tapaan Emma ruiskutti sijaintikohtiin puudutusainetta. Ja sitten kehotti Adamia kertomaan, jos jokin tuntuu ikävältä.

Tehtyään leikkaushaavan Emma kierteli tylppäkärkisillä saksilla ensimmäisen lipooman reunoja. Hän tällä tavoin irrotti lipooman ympäröivästä ihosta.

Seuraavaksi hän puristi alapuolelta saadakseen lipooman tulemaan ulos leikkaushaavasta.

Adamia alkoi kuitenkin pyörryttää. Emma kertoi hänelle sellaisen reaktion olevan melko yleinen ja kehotti avustajaa laskemaan sängynpäätyä. Pahoinvointi meni Adamilla pian ohi.

Emma kertoi taistele tai pakene -reaktiosta, jossa keho täyttyy adrenaliinista, ja väärä järjestelmä (kun ajatellaan, että ollaan leikkauksessa) ottaa vallan. Emma totesi, että tätä tapahtuu nuorille miehille. Ja Adamin kysyttyä, että eikö sitä tapahdu naisille, niin Emma totesi, että aina miehille.

Ja lopuksi haavan sulkeminen tikeillä.

Ja sama juttu kaikille muille kohteille.

Viimeinen kohteista ei ollutkaan sitten lipooma. Siellä oli jotain kovaa. Emma sanoi, että joskus pienet vauriot voivat kalkkeutua. Tai sitten ihon sisään on mennyt jotakin. Emmasta tämä kohde oli jännittävä. Hänestä se vaikutti olevansa ihan omanlaisensa. Saatuaan kappaleen ulos hän ihmetteli sen kovuutta. Hän sanoi, että se pitää lähettää tutkittavaksi.

Adam lähti operaatiohuoneesta iloisena. Vuosien kärvistelyn ja lääkärissäkäyntien jälkeen hän oli tullut Emman luokse, joka noin vain poisti pahimmat pateista.

Myöhemmin kävi ilmi, että Adamin kova patti oli ollut osteolipooma, toisin sanoen luutunut lipooma. Emma sanoi tapauksen olevan erittäin harvinainen.